Säveltäjä Unto Monosen elämäntien loppu oli

Via Dolorosa


Unto Mononen eli lyhyen (1930-1968), mutta kiihkeän elämän, josta ei puuttunut traagisuutta eikä koomisuuttakaan. Elämäkertaa varten oli haastateltu sataa ja yhtä Monosen ystävää, työtoveria, tutkijaa ja sukulaista Hilkka Suomisesta Pekka Gronowiin ja Lasse Santakankaasta Jaakko Saloon. Huomattavaa on se, että eri ihmiset näkivät Unton luonteen niin erilaisena. Eräille hän oli huoleton ja iloinen velikulta. Monet ihmiset taasen kuvaavat hänet ujoksi, hiljaiseksi, mietteliääksi ja hillittykäytöksiseksi.

Mononen vaikutti pääasiassa Somerolla, Helsingissä ja Rovaniemellä, mutta hän syntyi viisilapsisen maalaisperheen kuopukseksi Karjalan Kannaksella Muolaan pitäjän Oinaalan kylässä. Hänen isänsä kaatui Talvisodassa ja perhe joutui kahdesti evakkoon. Lopulta sotaleski Helena Mononen sai Someron Lahden kylästä asutustilan, jossa oli torppa nimeltään Paratiisi. Siellä alkoi nuori Uuno Mononen opiskella kitaransoittoa ja säveltämistä. Haaveet olivat lahjakkaalla siirtolaispojalla korkealla, ja voidaan katsoa niiden osittain täyttyneenkin. Säveltäjänä hän käytti nimeä Unto Mononen ja 50-luvun lopulla hän muutti etunimensä virallisestikin Untoksi.

Vahingonlaukaus

Monosen elämän viime hetkistä kertoi hänen yhtyeensä pitkäaikainen hanuristi Lasse Santakangas näin: "Kyllä se oli vahinko. Unto soitti Ylämäelle ja pyysi tulemaan juttusille. Hän ehdotti, että alettas soittaa yhdessä kuin ennenkin. Sanoin, että pääsen lähtemään vasta puolen tunnin kuluttua lypsettyäni ensin lehmät. Varttitunnin kuluttua soitettiin, ettei tarvitse tulla; Untolle sattui vahinko. Siitä päätellen se oli vahingonlaukaus. On se niin tuurin päällä ihmisen elämä!" Viikon ryyppyputki sai traagisen lopun perjantaina 28. kesäkuuta 1968.

Unto Monosen elämä oli traaginen, ja kuitenkin aika tyypillinen suomalaisen miehen elämä. "Romanttista hohtoa" sille lienee antanut ammatti - säveltäjä, mutta Monosen elämä kariutui viinaan, mustasukkaisuuteen, rahaan (tai pikemminkin sen puutteeseen) ja uskottomuuteen kuten niin monen muunkin suomalaisen. Monosen itsemurhan jälkeen on neljäkymmentätuhatta suomalaista päättänyt elämänsä oman käden kautta, ja niinpä Monosen kohtalo antaa taatusti ajattelemisen aihetta.

Vaikka 50-luvulla oli "maan tapa", että osa muusikoista saattoi olla keikalla liikuttuneessa tilassa, niin Monosella homma karkasi käsistä jo aika nuorena. Lieneekö ujoksikin mainittu soittaja ottanut rohkaisua peittääkseen esiintymiskuumeensa? Samoin vierailut levy-yhtiöissä humaltuneena eivät kuvaa vastuullista ja eteenpäin pyrkivää ajattelua. Säveltäjänä Unto Mononen kehittyi huippuluokan melodioiden luojaksi.

Lauluja kaipuusta

Pekka Gronowin Monos-haastattelun vuodelta 1967 haastattelukatkelmat vahvistavat sitä käsitystä, että Monosen tuotanto ja elämä olivat tavallaan yhtä. Kun Unto Mononen oli toisaalta iloinen leikinlaskija ja toisaalta hiljainen mietiskelijä, niin mielestäni hänen tuotantonsa kuvaa tätä toista Monosta aika hyvin. Hänen lauluissaan soi jokaisen ihmisen sisäinen peruskaipuu, usein ikävänä rakastetun luo tai tarkemmin määrittelemättömään onnen maahan, satumaahan, kaipausta johonkin jota hänellä ei ollut. "Kaipuuni tangon" syntyhistoriakin, jonka Mononen kertoo Gronowin haastattelussa, vahvistaa tätä käsitystä.

Satumaa-elämäkerrasta suora lainaus: "Usein esitetty ajatus, että Mononen kirjoitti elämästään, ei pidä paikkaansa. Alusta alkaen hän pyrki määrätietoisesti tekemään sanoituksia, jotka julkaistaisiin. Sanoitusten laadun taas määräsi hänen melodioidensa luontainen surumielisyys, sanojen piti kuvittaa sävelten luomaa maailmaa."

Niinpä niin. Mistä syntyi melodioiden luontainen surumielisyys? Tietysti Unto Monosen omista, sisimmistä tunnoista. Tätä päätelmää vahvistaa Jouni Sjöblomin pro gradu "KOHTALON TANGO – Unto Monosen elämän ja teosten yhteys". Tietysti erilaisten musiikillisten aihelmien ja teemojen osalta todistusarvo on toisentyyppinen kuin pelkän sanoituksen pohjalta, mutta Sjöblom on tehnyt hyvää työtä analysoimalla 15 Monosen säveltämää ja sanoittamaa teosta.

Toisaallakin on tangoja tutkittu. Jyväskylän Yliopistossa Jukka Ammondt on perusteellisesti selvitellyt suomalaisen tangon melankoliaa, kielikuvia ja symboliikkaa, sekä sitä, miten nämä liittyvät ihmisen osaan, ihmisenä olemiseen. Tätä tangoperinnettä Mononen edusti ja kehitti edelleen. Kulttuurisemiootikko Pirjo Kukkonen on todennut kirjassaan Kielen silkki, että hiljaisuus kuten rakkauskin ovat mielen ja sielun alkuperäisiä tiloja. Tango Nostalgia-kirjassaan Kukkonen löytää paljon yhteistä Monosen Satumaan sekä Aleksis Kiven Kaukametsä-, Lintukoto- ja Ikävyys-runojen välillä. Unto Monosen kerrotaan lukeneen paljon, ja koetusta sekä luetusta muotoutui omaperäinen "monosmaisuus".

Ne sävellykset, jotka Mononen on itse sanoittanut, saavat usein oman persoonallisen tunteen itsetilityksellisen oloisista teksteistä. Tekstit kuvaavat tunnetta ja jotakin tilannetta, tunnelmaa. Sanoitukset eivät kehity tarinoiksi eivätkä sisällä huumoria. Pidän yllättävänä sitä, että Somerolle sijoittuvaa aihetta ei löydy teksteistä, eikä myöskään Karjalan luovutetuille laulumaille ole viittauksia. Julkaistuista "Kotitie" on ainoa kuvaus lapsuuteen. Lappiin viittaavat "Ounasvaaran laulu", "Kemijoen valssi", "Revontulet" ja "Tunturi kuutamolla".

Julkaisemattomat teokset syventävät entisestään kuvaa Unto Monosesta omalle itselleen ja luonteelleen rehellisenä taiteilijana, jonka sävellyksissä ja sanoituksissa on läsnä luonnon tarkkailija, mietiskelijä ja tunteitaan kuvaava, kohtaloonsa fatalistisesti uskova ihminen.

"Tuuti lasta
Tuonelaan..."

Siinä, missä Unto Mononen nojautui suomalaiseen valssi-, foksi- ja tangoperinteeseen, niin hänen Helena-äitinsä lienee edustanut karjalaista tai kalevalaista perinnettä kertoessaan Unton syntyneen surman suitset silmäkulmissaan ja kuolevan nuorena. Kukaties äiti tunsi maalaistalon töitä vieroksuvan poikansa luonteen ja arveli, ettei tällä olisi helppoa kylmässä maailmassa. Märynummen sairaalassa harjoittelijana työskennelleelle Pirkko Laineelle Mononen tilitti elämäänsä niin, että kuulijaa "kylmäsi Unton yksinäisyys." Äidin kertoma lienee saanut säveltäjän uskomaan kohtaloonsa, siihen ettei hän voi vaikuttaa elämänsä kulkuun. Tämänkaltainen ajattelu on esillä useissa Monosen sanoituksissa.

Joutsenlaulut

Unto Monosen viimeisiä elinvuosia leimasi luomis- ja juomiskausien vuorottelu sekä parantolajaksot. Viimeisenä puolivuotiskautenaan hän sävelsi noin 70 sävellystä. Sävellysten teksteinä olivat mm. P. Mustapään, Hannu Mäkelän, Anja Vammelvuon ja Pentti Saarikosken runot. "Joutsenlauluina" ovat helluntaiksi 1968 Tyyne Määttäsen hengellisiin runoihin syntyneet "Via Dolorosa" (nimi on enne: Kärsimysten tie) ja "Olit mennyt". Nämä sävellykset, jotka on esitetty Monosen hautajaisissa, ovat päässeet demo-nauhoille, vaan eivät vielä vinyylille eivätkä cd:lle.

Kuten ylläolevastakin tekstistä voi päätellä, niin Monosen tulkinnasta tulee riittämään juttua uudelle vuosituhannelle saakka. Tulkinnat eivät vähennä Unto Monosen teosten arvoa, eikä hänen arvoaan ihmisenä, luovana taiteilijana. Monen ystävän arvio hänestä on lyhyesti sanottuna: Suuri Taiteilija. Unto Mononen näyttää olleen niin ihmisenä kuin taiteilijanakin moniulotteisempi kuin tähän saakka on oletettu.


Unto Monosen ystävän Jorma Nordmanin suunnittelema tyylikäs muistomerkki Somerolla kuvaa hyvin taiteilijan elämän peruspiirteitä. "Lauluni tulevat jostakin tuolta siniseltä taivaalta".


© Esko Rönkkö 1997

   Takaisin Eskon Puumerkki-sivulle