Muistikuvia ja mietteitä

Unto Monosen julkaisemattomista

Vuodelta 1997

Kun Unto Mononen-Yhdistys ry:n puheenjohtaja Petteri Pelkki pyysi kirjoittaman arvioni Monosen kuuluisasta - niin voidaan nyt kai sanoa - pahvilaatikollisesta ja sen sisällöstä, niin hetken mietittyäni lupauduin. Lupauduin kirjoittamaan oman mielipiteeni ja niistä huomioista, jotka ovat vuosien mittaan tulleet mieleeni selaillessani kansiota. Otsikoksi annan kirjoitukselleni "Muistikuvia ja mietteitä Unto Monosen julkaisemattomista", koska tämä ei ole lopullinen arvio Monosen sävellystuotannonosta. Sellaista saamme odottaa varmaan ensi vuosituhannen puolelle saakka.

Kun keskustelee Monosen jälkeenjääneistä teoksista, niin useimmilla ihmisillä on huulillaan kysymys: "kuinka monta Satumaata jäämistöstä löytyy?". Siihen kysymykseen en osaa vastata, koska niin monet asiat ja sattumat liittyvät toisiinsa. Onhan taas vuoden 1995 soitetuimpien lista mukavaa luettavaa, kun Suomen kansallistangoksi kutsuttu Satumaa on listan kärjessä. Alkaako ns. tangobuumi nyt? Ole valmiina!

Julkaisemattomien tangojen pintapuolisen tarkastelun tulos on helposti, ettei mitään uutta. Tähän tietysti vaikuttaa se, että ne ovat niin monos-maisia kuin mahdollista. Melodiankulku on usein rakennettu jo julkaistuista, tutuksi tulleista aiheista, mutta kyllä niistä löytyy usein oma yksilöllinen piirre. Osasta niistä on otettu osa melodiaa tai introa johonkin 60-luvulla julkaistuun tangoon. Esimerkiksi upea, laajakaarinen sävellys "Yön tummat siivet" on syntynyt pitkän kehitysprosessin tuloksena. Siihen löytyy viitteitä jäämistön kuudesta (6) nuotista sekä sanoitus. Samoin "Tähdet silmissäsi" on ainakin neljänä kehitelmänä sekä kerran erilaisella sanoituksella.

Jäämistöstä ei siis löydy 400 erilaista "Satumaata". Mutta kauniita tangomelodioita löytyy. On "Hetkien tango", "Aika surun häivyttää", "Kuka tietää sen vois?", "Syystaivas", jne. "Hymysi aurinko" on Monoselle harvinaisempi sävellajisuhteita katsottaessa: sen melodia kulkee e-mollissa ja C-duurissa. Veikko Virmajoen sanoihin syntynyt "Syksyisellä laiturilla" on mielestäni eräs potentiaalinen menestyjä-ehdokas. Mutta mitkä teokset saavat niin huolellisen sovituksen kuin ovat saaneet klassisiksi suomalaisiksi tangoiksi luokiteltavat "Satumaa", "Sateen tango", "Kohtalon tango", "Kangastus" tai "Yön hiljaisuudessa" esimerkkeinä mainitakseni? Kuka solisti tekee yleisöön menevät tulkinnat? Kuinka suuri yleisö ottaa vastaan uutuudet, onko niillä ‘sosiaalista tilausta’?


Someron Joulu 1974 olleessa kirjoituksessa Jouko Paija esittää, että:

- Monosen tuotanto rajoittuu pääasiassa 1960-luvun muutamaan alkuvuoteen.

Tukkimiehen kirjanpidolla sain sellaisen tuloksen, että Monosen sävellyksistä:

n. 15 % syntyi 50-luvun alkupuolella tai ennen sitä (niissä on eniten kankeutta melodian kulussa; luultavasti UM ei osannut silloin vielä merkitä nuoteille sitä, mihin pyrki; määräkin olisi suurempi, jos työ olisi sujunut jouheasti)

n. 20 % syntyi 50-luvun puolivälissä ja loppupuolella. (silloin syntyi myös ideoita myöhempiin sävellyksiin)

n. 30 % syntyi 60-luvun alkupuolella

n. 20 % syntyi 1964-67 aikoihin (tältä ajalta on varmaan paljon maailman tuuliin jääneitä nuotteja)

n. 13,5 % vuonna 1968 : n. 70 sävellystä tuon paketin määrästä; Mustapään, Saarikosken, Mäkelän, Vammelvuon ja eräiden muiden runoihin. Tuottavuutta on varmasti nostanut se, että sanat olivat valmiit, ja Mononen näyttää sisäistäneen nopeasti runojen luonteen.


Voidaan perustellusti sanoa, että Unto Mononen sävelsi koko elämänsä ajan. Suhdanteet määräsivät julkaistujen jakauman erilaiseksi.

- syksy ei ole Monosen tangoissa hallitseva vuodenaika. (Paijan väite n:o 2).

Laskin julkaisemattomista eri vuodenaikoihin liittyvät sävellysten nimet, ja

sain seuraavanlaisen jakauman:

4 kpl talvi
4 kpl kevät
3 kpl kesä
12 kpl syksy (siis reilusti eniten)

Kyllä Monoselle näyttää syksy olleen aika merkittävä vuodenaika. Ja onhan vielä sanoituksissa esiintyvät SADE ja VESI Suomessa aika lailla syksyyn liittyviä, sade varsinkin!


- yö on usein toistuva vuorokaudenaika.

Tosi on!

8 kpl aamu, huomen
1 kpl päivä
5 kpl iltapäivä
18 kpl ilta
26 kpl yö

Yllättävää on, että ilta esiintyy näin usein. Samoin tunnelmista esiintyvät sanat tumma, hämärä, varjo(t), menneisyys, ... haave, haaveillen ovat myös aika merkittäviä.

Päättyneeseen rakkaussuhteeseen löytyy monenlaista ilmaisua (katso esim. numerot:

16, 26, 42, 43, 63, 113, 161, 228, 232, 270, 346, 358, 379, 381).

 

MERI oli Monosella eräänlaisena sisäisen mielentilan kuvaus, esim. sanoitus "Levoton meri", tai "Meren rannalla": "Myrsky tyyntyi jo pois, rauhan sieluni saa ..."

YÖ oli eräänlaisena lohdutuksen antajana, suojana ja turvana kovaa arkimaailmaa vastaan?

Mononen oli elämässään pettynyt ja tullut pessimistiseksi, sillä hän usein kirjoittaa:
- valat vannotut kestävät vain, kunnes ne rikotaan... useilla eri tavoilla.

Joka tapauksessa mielestäni Mononen oli LYYRIKKO sekä sanoittajana että säveltäjänä.

Impressionistien tavoin hänen kielikuvansa ovat yö, meri, vesi, sade, syksy ja ilta . Sanoittamattomissakin sävellyksissä on otsikkona lähes aina TUNNELMA, eikä sanoituksetkaan kehity annetusta tunnelmasta juoneltaan. (Sinihämärä, Hiljainen iltapäivä, Öinen tuuli, Yön hiljaisuudessa, Kuin tähdenlento, Suviyön satu, Alakuloisuus, Menneisyyden mailla, Rakastunut haaveilija, Yön varjot kulkee, Kirkas yö, Syystaivas, Hämärässä talvi-illan, Iltavalot, Autio syys, Syystaivas, Illan hämärässä, Eron hetkellä, Mereltä tuulee, Syyskaipaus, Onnellinen aamu, Valon ja varjon leikkiä, Hetkien tango, Sadepisarat, Hiukan haikea ilta, Haavekuvia, Syysmaisema, Hämärän hetki, ....jne. Hetkistä se taitaa tämä elämä rakentua!!! Lähes koko listan saisin kirjoittaa näköjään.

Tanssivaa kuulijakuntaa ilahduttavat mm. "Leikkivä liekki"-samba, "Hilpeä veijari"-cha-cha-chaa, "Pelimannikitara"-polkka, "Keinulla"-jenkka, sekä slowfox-, beguine- ja bossanova-sävelmät. Niissä voi tutustua hieman huolettomampaan Monoseen. Tosin hän ei ole pystynyt varsinaisen kupletin tekoon, vaan "Kallen kohtalon" teksti jää vitsin asteelle.

Viisikymmentäluvulla Mononen on säveltänyt joitain Veikko Virmajoen, V. Saran ja "Rafaelin" tekstejä, mutta varsinaisesti hän kunnostautui viime vuosinaan pukiessaan sävelasuun Aila Meriluodon, P. Mustapään, Hannu Mäkelän, Harry Kumpulaisen, Pentti Saarikosken ja eräiden muiden runoilijoiden runoja. P. Mustapää-laulut muodostavat yhtenäisen teoksen suomalaisesta kesästä, rakkaudesta, sen päättymisestä, lokakuun ankeudesta ja uudesta virrestä pilvien päällä. Näiden laulelmien rakenteen muodostavat lyhyet introt ja runoihin hyvin istuvat sävelmät. Esimerkkinä voi tässä mainita "Viimeisestä illasta"-tangolaulun, joka tunnetaan Kaj Chydeniuksen sävellyksenä. Kun Chydenius kuvaa tekstiä "Olet kaunis, Marquerita" kiihkeällä h-sävel-aiheella:

niin Unto Mononen piirtää yli oktaavin laajuisen, ‘laulavan’ sävelkaaren:

 

P. Mustapään runot ja Monosen sävellykset — siinä on sellainen yhdistelmä, jolla on mielestäni samankaltaiset mahdollisuudet, kuin oli 80-luvulla Perttu Hietasen säveltämien, Taisto Wesslinin sovittamien ja Vesa-Matti Loirin esittämien Eino Leino-levytysten suosio. Kenties nyt on parempi aika näiden runo-laulelmien levytykselle, kun Monosen tuotantoa voidaan katsoa laajemmin kuin suuren tangobuumin jälkeisinä vuosina.

Runoihin sävelletyistä sävelmistä osa on tango-lauluja, mutta muissakin rytmeissä löytyy. Pienenä helmenä voi pitää Hannu Mäkelän runoon "Tummat vedet" tehtyä sävelmää, jonka intro on 3/4-rytmissä ja lauluosa 4/4-rytmissä. Anja Vammelvuon "Ei runoa luoksesi" on saanut upean melodian, ja toiveeni on kuulla se joskus levytettynä.

Vuonna -68 Mononen näyttää säveltäneen noin viisikymmentä sävellystä. Sävellyksen lopussa nuottiviivastolla on merkintä "UM-68". Eräässä sävellyksessä on merkintä -64, mutta suurin osa on ilman sävellysajankohta-merkintää. Joihinkin on levy-yhtiössä kirjoitettu "Saap. " ja päiväys. Mielestäni tuo Monosen merkitsemä vuosiluku on tärkeä vihje tutkijoille siitä, että hän katsoi näiden sävellysten olevan laadukkaita.

Joka tapauksessa vuosikerta -68:n sävellysten vahvuus on sama kuin Monosen muissakin teoksissa: melodian kulku. Soinnut ovat usein tavanomaisia, vaikkakin joskus törmää mm. VIIº ja IIbº -sointuihin. Sävellysten rakenteista yleisimpiä ovat kehyssikermä ja parisikermä. Yleensä Mononen on kirjoittanut sävellyksistään alkusoiton ja laulumelodian nuotit, merkinnyt sointumerkit ja tanssilajin sekä mahdollisen sanoituksen, mutta varsinaisia (dynaamisia, rytmisiä tms.) soitto-ohjeita on vähän. Tämäkin viittaa siihen, että hän halusi säveltää hyviä melodioita, ja sanoittaa niitä parhaan kykynsä mukaan.

Ne sävellykset, jotka Mononen on itse sanoittanut, saavat oman persoonallisen tunteen itsetilityksellisistä teksteistä. Tekstit kuvaavat hänen tunnettaan ja jotakin tilannetta. Sen sijaan pidän yllättävänä sitä, että Somerolle sijoittuvaa aihetta ei löydy teksteistä, eikä myöskään Karjalan luovutetuille laulumaille ole viittauksia. Isän kaatuminen talvisodassa on varmaan ollut kipeä kokemus kymmenvuotiaalle, herkälle pojalle.

Kuusikymmentäluvulla rakkauselämässä oli Rovaniemen kausi ja julkaisemattomista Lappiin viittaavat "Ounasvaaran laulu", "Kemijoen valssi", "Revontulet" ja "Tunturi kuutamolla". Julkaistuista on "Lapin tango" Tamara Lundin laulamana jo klassikko, ja parissa muussakin sanoituksessa on viitteet ruskaan ja Pohjolaan.

Julkaisemattomat teokset syventävät entisestään kuvaa Unto Monosesta omalle itselleen ja luonteelleen rehellisenä taiteilijana, jonka sävellyksissä ja sanoituksissa on läsnä luonnon tarkkailija, mietiskelijä ja tunteitaan kuvaava, kohtaloonsa fatalistisesti uskova ihminen.

Vuosien mittaan on mieleeni usein tullut haikea ajatus: "näinkö vähän jää jäljelle lahjakkaankin ihmisen elämäntyöstä; pari kitaraa ja ruskea laatikollinen nuotteja". Viime aikoina taas on ajatukseni ollut: "kaikesta elämän oikullisuudesta huolimatta Unto Monosen elämäntyö elää vielä kauan sen jälkeen, kun hänen kuolinvuotenaan 1968 syntyneet ovat kuolleet!"

Satumainen juttu

Jouni Sjöblomin pro gradu antoi paljon uutta tietoa ja näkemyksiä. Hätkähdyttävin juttu on tuo "Satumaa". Luin siitä, ja kuinka pääteema oikeastaan rakentuu yhden tahdin mittaisesta aiheesta. Aloin sitä miettiä —, ja olin pudota tuolilta. Jouni Sjöblomille on kerrottu (muistaakseni Monosen entisen vaimon toimesta) Monosen saaneen idean Satumaahan rantasaunaa lämmittäessään. Varmasti Unto Monosella on ollut silloin kaukokaipuu-fiilis, mutta ihmisellä taitaa alitajunta ja mieli toimia taustalla. "Satumaa" on myös sävellyksenä todella mainio luonnonkuvaus: alkaa meren aaltojen keinuntana ja päättyy 1. säkeessä tukevasti maalle = c. Ja entä jatko? Jos katselemme rannalla aaltojen saapumista rantaan, otamme siitä läpileikkauskuvion, niin päädymme Satumaan 2. säkeeseen "...missä onnen kaukorantaan laine liplattaa." Aallot, laineet, maa ja ranta ovat Satumaassa hyvin kuvattu.

En väitä, että Mononen otti tietoisesti idean suoraan luonnosta "Satumaa"- sävellykseensä, vaan mielestäni kyseessä on todella hyvin toiminut taiteilijan ja luonnontarkkailijan vaisto. Kukaties Satumaan eräänä suosion syynä onkin se, että se on kuulijoista (heidän sitä tietämättä) niin todentuntuinen, luonteva, luonnollinen. (ohessa piirros)

"Satumaa" ei ole poikkeus, vaan Monosen tuotannossa on runsaasti luonnonkuvausta mukana. Eräs hienoimmista luonnon sekä määrätyn tilanteen ja tunnelman kuvauksista on mielestäni "Kun rakkain saapuu"-tangon verse-osa. (katso nuottikirjasta Tähdet meren yllä.)

"Kun rakkain saapuu" on aika lähellä jäämistön n:oa 22 "Eron tango" verse-osaa,

jonka Mononen on mielestäni säveltänyt jo 50-luvulla. Hyvä tango saattaa

siis syntyä hetkessä, tai sitten vaatia vuosien kypsyttelyn.

 

Melodiassa häilyy himmeä hämärä

Mietin joskus vuosia sitten, että Monosella liittyvät läheisesti yöhön ja erityisesti tähtiin oktaavihyppy ja/tai dominantin ympärillä "tuikkivat" kromaattiset sävelet. Oktaavihypyssä ylöspäin tulee esille luonnonilmiöiden tarkkailija, jonka katse nousee maasta tähtitaivaalle.

Usein oktaavihypyn jälkeen dominantin ympärillä kieppuvat kahdeksasosa- nuotein kromaattiset puolisävel-askeleet kuvastavat tähtien tuiketta. Sama sävelkuvio kuvastaa myös hyvin valon välkettä meren aalloilla, illan hämärtymistä sekä säveltäjän kaipuuta ja mielenliikkeitä.

Useiden taiteilijoiden tavoin Unto Monoselle on yö ollut luomisen aikaa. Yön hiljaisuudessa on tapahtunut päivän kiireitten ja arkisten huolten tilitys. Silloin on siirtynyt nuottipaperille ja sanoituksiin murheet, kaipaus ja lohdutus. Tarinan mukaan "Mononen sävelsi yöllä ja eikä juuri milloinkaan selvinpäin". (Lieneekö puhalluttajat käyneet yön hiljaisina tunteina tutkimassa säveltäjän promille-määrät?) Käsitykseni on, että todellisuus on tässäkin asiassa tarua karumpi. Monosen yhtyeen pitkäaikaisen hanuristin ja hyvän ystävän Lasse Santakankaan mukaan ihmisläheisten ja ystävällisten Monosten "Paratiisissa" kitara soi jatkuvasti. Ja sävellyksiä syntyi nopeastikin. Viidessätoista minuutissa oli melodia ja soinnut paperilla.

Jälkeenjääneistä teoksista käy ilmi, että hänen luomistyönsä oli yhtäjaksoinen projekti ensimmäisistä kappaleista viimeisen kevään suur-urakkaan saakka. Jälkeenjääneet paperit oli pidetty huolella ja niissä ei ollut tahroja. Nuottikirjoituksen ‘käsiala’ on eri vuosikymmenillä sellainen, että siltä pohjalta pystyy päättelemään sävellysten syntyaikoja.

Monoselle on tunnusomaista tekstityksissä tumma, harmaa, himmeä, mutta en ole tavannut useaa musta-sanaa Monosen sanoituksissa. "Kohtalon kello lyö"-tangossa on peräti "sysimusta yö". Välttelikö Mononen tietoisesti/tietämättään (hänestä liian kohtalokasta!?) musta-sanaa, kun muutenkin tekijän mielenkiinto on mielikuvitus-maailmassa tai omissa tunteissa. Ja himmeä, hämärä antavat aiheen olettaa, että

sävellyksissä niitä vastaavat kromaattiset hajasävelet dominantti- ja toonika-sävyä häivyttämässä. Tuloksena on Monoselle tyypillinen häilyvä tunnelma. Olisi vaan aikaa miettiä näitä kaikkia Monosen salaisuuksia!?

Tempoltaan nopeammissa sävellyksissä Mononen on käyttänyt runsaasti murtosointu-kulkuja, ja niiden yleisilme on aikalailla sama. "Polttava liekki", "Kenties kerran" ja "Onni vaihtuu" muodostavat ikäänkuin Monos-foxin mallin. Luonnollisesti niissä ei säveltäjä ole voinut käyttää niin laajakaarisia melodioita kuin hitaammissa murtosointu- tangoissa (esim. "Yön tummat siivet").

Niinkuin Jouni Sjöblom on tutkimuksissaan julkaistujen teosten osalta osoittanut, ei Mononen käyttänyt poikkeuksellisia rytmikuvioita, sointuja eikä intervallejakaan. Niinpä hänen teostensa kiehtovuus tulee muualta: melodisista kuvioista, sekä sävelen ja sanoituksen ykseydestä. Tämän tutkimustuloksen vahvistavat nämä julkaisemattomat, kadonneeksi luullut pahvilaatikon 400 nuottia. Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Unto Mononen näyttää suhtautuneen teoksiinsa vakavasti ja kunnioituksella. Tehkäämme me samoin.

© Esko Rönkkö 1997


   Takaisin Eskon Puumerkki-sivulle